Ludvigin kesämuistoja

Perheemme hienoimpiin kesäisiin kokemuksiin kuuluivat ennen kaikkea sunnuntaiset retket. Kun sää oli kaunis, lähdettiin soutuveneellä jollekin läheisistä saarista. Nuotio sytytettiin lähellä rantaa. Pannu nostettiin nuotiolta sopivalla kepillä tai pienellä tangolla, jota isä kutsui ja nimitti ”kulttuurikepiksi”. ”Kulttuuri” koostui pienestä lovesta, joka veistettiin keppiin puukolla, jotta pannun kahva ei pääsisi luiskahtamaan. Retkillä viivyttiin iltaan asti, kunnes viileä tuulenvire ilmoitti tulostaan.

Mutta retkiä tehtiin myös suuremmassa mittakaavassa, jolloin kohteena oli hieman kauempana (4–5 km) sijaitseva Orjainniemi. Retki Orjainniemeen oli aina tapaus. Se suunniteltiin hyvissä ajoin ja matkaan lähdettiin varhain päivällä mukana runsaat eväät sekä kahvi- ja teevälineet. Kahvit keitettiin yleensä Selkärannan rannalla suuren selän äärellä. Matkalla Orjainniemeen saattoivat yllättää kova tuuli ja aallokko, jolloin soutaminen oli todellinen voimainkoitos. Selkärannan rannasta käveltiin sitten niityn poikki Brutus-sedän heinäladolle lahden rannalle. Orjainlahden poukamassa erämaatunnelma oli kenties vielä voimakkaampi kuin metsässä. Näillä retkillä oli toisinaan mukana myös Brutus perheineen.

Orjainniemeen tein myöhemmin, ehkä useimmiten kesällä 1905, metsästysretkiä Tasse-koiran seurassa. Tuona vuonna siellä oli melko paljon metsoja, samoin teeriä ja jäniksiä. Useimmiten toin mukanani kotiin jotain saalista. Tasse oli tullut taloon kulkukoirana, mutta siitä tuli hyvä pihakoira sekä uskollinen ja innokas seuralainen metsästys- ja hiihtoretkille.

Eräs pitempi souturetki on vielä mainittava. Se tapahtui jonakin kesänä vuosien 1902–1904 välillä, jolloin pappa-Alfred, Olof ja minä soudimme Savitaipaleelta Suomenniemelle, 22 kilometrin matkan Kuolimon vesistöä pitkin. Pääsoutajana meillä oli lisäksi Antti Turren vaimo. Seurue majoittui kauppias Väärän luokse Suomenniemen kirkonkylässä. Seuraavana päivänä tehtiin retki Kuolimon kaukaisimpaan pohjukkaan, Pajulahteen. Siellä oli mylly, jonka mylläri käräjäsi naapurinsa kanssa monta vuotta. Syksyllä 1912 minulla oli tilaisuus julistaa salomonintuomio näiden herrojen välille koskien rajoja ja vahingonkorvauksia, joista he olivat käräjöineet useilla kierroksilla. Mylläri lienee ollut nimeltään Abel Välskäri ja hän oli todellinen aarniometsän tyyppi.

Ennen kuin olin saanut oman veneeni, tapahtui suuri tapaus meillä purjehduksen historiassa. Keväällä 1905 Brutus-setä osti 200 markalla kunnioitusta herättävän kokoisen kaljaasin. Sen oli omistanut edesmennyt kruununnimismies Nokelin Suursaarella, ja se oli alun perin ollut luotsivene. Nokelin oli rakennuttanut sen uudelleen ja takiloinut sen yksimastoiseksi jahdiksi, jossa oli suuri isopurje, klyvari pitkässä puomissa, latvapurje ja spinaakkeri. Kun kaikki purjeet oli nostettu, alus näytti kieltämättä vaikuttavalta. Rautakölin ilmoitettiin painavan peräti 900 kg, ja lisäksi koko pohja oli sisäpuolelta varustettu erityisillä valurautaharkoilla, joten painolastia oli huomattavasti. Mutta sitä tarvittiinkin raskaan ja korkean takilan vuoksi.

Tämän aluksen, jonka Brutus risti Vaahdoksi, nouti Saimaan kanavan kautta Rauhalan satamaan vanha merikarhu, ”ruskeapartainen” Kaartinen. Tämä oli tapahtuma vailla vertaa. Lopulta suoritettiin koepurjehdus. Veneessä oli tilaa koko Rauhalan kolonialle. Brutus oli kuitenkin aluksi hieman arka purjehtimaan, mutta sen jälkeen, kun olin saanut oman köliveneeni [centerbordare] ja tuli kyse kilpapurjehduksesta, Brutus oli todellinen ”kommodori”, joka ei pelännyt säätä eikä tuulta. Virtaahan hänen suonissaan uusmaalaista verta, ja hänellä oli käytössään runsas varasto ahkerassa käytössä olevia purjehdustermejä.

Tämä oli paikkakunnan ”high lifen” huipentuma, jollaista ei ollut koskaan aiemmin nähty ja jollaista olisi myöhempinä aikoina ollut mahdotonta toteuttaa. Demokratiahan teki sittemmin tuloaan. Herrasmiestavat eivät enää sovi ympäristöön. Oli eräs päivä heinäkuussa 1906, raikas ja puuskainen tuuli, melkeinpä myrsky, jollaista kutsutaan ”botforeriksi”. Brutus ja jahti, joksi alusta tavallisesti kutsuttiin, ja minä nimettömällä veneelläni, aloitimme kahden maissa kilpapurjehduksen. Kyse oli ensin luovimisesta suurelle selälle. Jahdin rakenne ja kankeat navigointiominaisuudet osoittivat, ettei se päässyt oikeuksiinsa vastatuuleen purjehtiessa. Minun veneeni, jossa oli suhteellisesti erittäin suuri purje ja joka oli pituudeltaan vain hieman yli 5 metriä, oli varsinkainen risteilijä, joka kulki tiukasti tuuleen ja kääntyi kuin ajatus. Sain siten jo lähdössä suuren etumatkan ja jatkoin sen jälkeen Juntulan ohi. Paluumatkalla kohtasin jahdin vesillä Juntulan ulkopuolella. Kommodori teki täyskäännöksen ja asettui rinnalleni. Tuuli oli silloin niin voimakas, että minun oli pakko laskea hiekkasäkit.

Juhannusaatot kuuluivat kesän tärkeimpiin tapahtumiin. Vuonna 1896 kokkoiltaa vietettiin muun muassa pienellä saarella, Jalkasaarella, Rauhalan edustalla. Myrskyisen päivän jälkeen illasta tuli mitä kaunein. Seuraavina vuosina kokko pystytettiin hieman kauemmas Pien-Lehtiseen, jonne risut kuljetettiin veneellä. Erään kerran poltettiin vanha vene, joka oli maannut pitkään Rauhalan rannassa. Tarjolla oli ruokaa ja kahvia. Brutuksen perheellä oli aina omat eväät mukana.Toisella kerralla setä Fritiofin perhe oli läsnä. Juhannusyöt olivat yleensä kylmiä, joten lämpimät vaatteet olivat välttämättömiä.

Juhlintaan kuului laulu. Alfred johti ja lauloi vaihdellen kakkosbassoa ja jopa ykköstenoria. Veljeni Olof sai kokeilla tenoria, mutta hänellä oli ensisijaisesti basso, jota kunnioitettiin. Minä lauloin kakkosbassoa, ja setä Brutus lauloi ykköstenoria tai melodiastemmaa. Äänet olivat siten hieman epätasaisesti edustettuina. Kukaan ei varsinaisesti ollut tenori. Joskus naiset osallistuivat lauluun. Silloin saattoi kyseessä olla "Jag sitter källa" tai "Jag gungar på högsta grenen".Päätöslauluna oli aina "Höstén är kommen" [Syys on tullut] , jossa oli haikea sävy ja jota Brutus ehdotti. Joskus laulu laulettiin vasta kotiinpaluun jälkeen.

Taipalsaari. Rintaniemi. 1916.