Ludvig muistelee kouluaikaa Viipurissa

Muolaan luterilainen kirkko Kuva: Jyrkinen.fi

Viipurissa oli ruotsinkielinen kansakoulu ja myös eräs toinen valmistava koulu, jota johti neiti Lilius. Äitini valinta osui kansakouluun, ja siellä astuin syksyllä 1893 suoraan sen kolmannelle luokalle, kun taas veljeni Olof, joka ei ollut nauttinut kotiopetuksesta, aloitti ensimmäiseltä luokalta. Muut sisarukseni kävivät niin kutsuttua Liliuksen koulua. Opettajani nimi oli Bertha Åhlgren, joka oli hyvä mutta myös temperamenttinen opettaja. Onnistuin aina saamaan hyviä arvosanoja, ja minulle oli suuri tyydytys voida myöhemmin koko lyseon ajan esittää vanhemmilleni hyviä todistuksia.

Mitä tulee ensimmäiseen kouluaikaani, on heti sanottava, ettei oleskelu Viipurissa kuulunut elämän valoisimpiin kokemuksiin. Päinvastoin se muodosti raskaan taakan, joka todennäköisesti jätti leimansa koko elämääni. Aluksi oli ollut puhetta, että asuisin Brutus-sedän luona, mutta sitten päätettiin, että myös Olofin pitäisi tulla samaan aikaan kouluun ja että meille vuokrattaisiin oma koulukortteeri, jossa isoäiti (mormor) hoitaisi koulutalouttamme. Kouluaika kului siten isoäidin suojeluksessa, ja olisi sääli väittää, että se sujui kitkattomasti. Isoäidillä oli melko kiivas luonne. Olof oli kuriton vekara. Minä, jota ehkä voitiin pitää siihen ei-niin-korkealle arvostettuun kiltteihin poikiin kuuluvana, yritin sopeutua olosuhteisiin, mutta se ei ollut helppoa. Isoäidin taloudenhoitomenetelmät antoivat myös aihetta erimielisyyksiin. Ahtaus teki oman osansa. Täytyy kuitenkin totuuden nimissä sanoa, että isoäiti oli erittäin uhrautuva ihminen, joka ei säästellyt itseään. Hän oli neuvokas ja aina valmis auttamaan tarvittaessa. Toisinaan hän osoitti jopa suurempaa ymmärrystä kuin vanhemmilta olisi voinut odottaa, kun jokin meni vastoinkäymiseksi.

Muolaan kahden viimeisen vuoden aikana isäni alkoi kiinnostua meistä lapsista enemmän. Aikaisemmin työtehtävät ja velvollisuudet olivat tehneet hänet niin kiireiseksi, ettei hän ollut ehtinyt paneutua lapsiin. Mutta sen jälkeen, kun olimme aloittaneet koulun, tilanne muuttui. Hän kuunteli mielellään kertomuksiamme koulusta, ja näin jatkui läpi koko lukioajan (lyceitiden). Kertomukset täytyi kuitenkin esittää sopivasti valikoiden. Isäni alkoi myös varsin usein keskustella kanssani monenlaisista aiheista, jolloin hän oli luonnollisestikin keskustelun antava osapuoli. Näin sain jo tuona aikana kokemuksia hänen tietämyksestään. Sain usein seurata häntä hänen kuntolenkeillään (motionspromenader). Isäni, joka oli lyhytkasvuinen, tuli varhain melko tanakaksi (fetlagd). Kävelyillämme käsiteltiin lukuisia kysymyksiä. Tämä jatkui niin kauan kuin asuin vanhempieni kotona ja myös sen jälkeen vieraillessani kotona.

Myöhempinä aikoina emme olleet aina samaa mieltä. Maailmankatsomukseni oli muun muassa kokenut muutoksen. Keskustelu isäni kanssa oli kuitenkin aina antoisaa, sillä hän oli hankkinut suuren elämänkokemuksen ja hyvän ihmistuntemuksen, ja hänellä oli viisas ja varma harkintakyky. Tiettyjä aiheita, kuten uskonnollista aluetta, kuitenkin vältettiin, sillä siihen kuuluvissa kysymyksissä hän seisoi täysin ortodoksisuuden [puhtaan opin] kannalla. Minun asenteeni puolestaan oli saanut vaikutteita paljosta ja monenlaisesta, mitä olin lukenut ja ajatellut. Hän oli toivonut, että minusta tulisi pappi, mutta se oli minulle mahdoton ajatus. Minun olisi täytynyt tulla tekopyhäksi, sillä monet kirkon dogmit olivat muuttuneet minulle mahdottomiksi hyväksyä jo kouluaikoina.

Haluan lisätä isäni kanssa käymistämme mielipiteenvaihdoista vielä sen, että pitkään hänen kuolemansa jälkeenkin on käynyt niin, että olisin halunnut keskustella joistakin kysymyksistä hänen kanssaan tai kirjoittaa hänelle niistä ja saada tietää hänen ajatuksensa asioiden kulusta.

Kuten jo mainitsin, isäni vuokrasi Lappeenrannasta viiden huoneen asunnon. Muutos oli suuri. Asunto oli vaatimattomampi ja epämukavampi kuin se, joka meillä oli ollut Muolaassa. Nimismiehenä suuressa piirissä isäni oli saavuttanut yhteiskunnallisen aseman, joka oli tuohon aikaan merkittävä. Kihlakunnankirjoittajalla, vaikka hän olikin arvossa hieman korkeammalla, oli hänellä sitä vastoin rajatumpi toimintapiiri, ja kosketus ulkomaailmaan oli huomattavasti vähäisempää. Suurin osa työstä tehtiin kotityönä. Se tuntui siltä kuin taantumus olisi tapahtunut. Luulen, että isäni katui hieman ottamaansa askelta, mutta hän piti kaikissa tapauksissa huumoria yllä. Toiminta oli kaikissa suhteissa rauhallisempaa ja miellyttävämpää sekä paljon itsenäisempää. Ehkäpä se oli loppujen lopuksi onnellinen ratkaisu, sillä ei isäni olisi kuitenkaan jaksanut pidemmän päälle Muolaan nimismiehen virassa eläkeikään asti.