Tarina
Tutustu isoäitini isoisän, Anders Alfred Lagercrantzin (1859–1935), koskettavaan elämäntarinaan. Olen saanut koota hänen muistelmansa, jotka alkavat lapsuuden köyhyydestä Helsingissä. Matka jatkuu Pietariin kultasepän oppiin ja huipentuu lopulta merkittävään uraan kihlakunnankirjurina ja kruununvoutina. Tarina on elävä kuvaus suomalaisesta yhteiskunnallisesta noususta ja historiallisesta murroksesta.
«Rum för större og mindre hushåll, hvaribland en total med 3 rum og kök jemte nödiga uthus i mag. Melarts gård».
Helsinki, 1863
Siellä, missä Albertinkatu kohtaa Lönnrotinkadun Hietalahdentorin laidalla, kohoaa Melartin uusi kulmatalo. Lehti-ilmoitus houkuttelee vuokralaisia: «Rum för större og mindre hushåll, hvaribland en total med 3 rum og kök jemte nödiga uthus i mag. Melarts gård». Kortteliin 77 pakkautuu ihmisiä, ääniä ja elämää, mutta nelihenkiselle lapsijoukolle ja heidän äidilleen tilaa on niukasti. Nelivuotias Alfred, 9-vuotias Anna-sisko, 6-vuotias Brutus ja vasta taaperoikäinen Filip asuvat kaikki äitinsä Johannan kanssa samassa huoneessa. Isoveljet Carl Frithiof ja Arthur Björn ovat jo muuttaneet pois kotoa maailmalle.
Länsi-Pohjanmaan Pietarsaaresta kotoisin oleva Anna Johanna on 43-vuotias ja kantaa arjen vastuun yksin. Alfred muistaa hämärästi pikkuveli Filipin kasvot, muttei tämän varhaista kuolemaa. Arki on niukkaa ja koti köyhä ja Alfredin mieleen piirtyvät arjen pienet asiat. Hänen muistiin tuosta kodista jää ruskeakuvioinen kahvikuppi ja hetki, jolloin veli Brutus löi otsansa kiveen. Hän muistaa myös elävästi voimakkaan kevätsateen, joka piiskasi ikkunoita ja huuhtoi katuja.
Isästä Alfredilla ei ole tältä ajalta ainoatakaan muistikuvaa. Suvussa kerrotaan, että isä oli noussut viipurilaisen talonpojan kyytiin ja lähtenyt kohti Pietaria, arviolta tammikuussa 1863. Hän ei koskaan palannut. Velka työnsi takaa ja työn toivo veti puoleensa, kuten niin monia muitakin juuri ennen suuria katovuosia. Perhe joutui selviytymään yksin.
Piha on pieni ja hiekkainen ja Hietalahdentori on vielä kituvaa nurmea kasvava kenttä. Siisti piha rajaa lasten leikin ja arjen askareet. Torin eteläpuolella houkuttelee englantilaistyylinen maisemapuutarha, Sinebrychoffin puisto, joka avattiin yleisölle jo vuonna 1835. Panimon makea, maltainen tuoksu leijuu huvimajojen ja istuskelupaikkojen yllä. Puistoalue on tunnettu hoidetuista istutuksistaan ja kasvihuoneistaan.
Keskellä kasvavaa Helsinkiä, äiti Johanna yrittää luoda turvaa lapsilleen.
Helsinki, 1864
Vuonna 1864 perheen osoite muuttuu. Uusi koti löytyy kultaseppä Talénin tontilta Aleksanterinkadun ja Kluuvikadun kulmasta - korttelista, johon vuosikymmeniä myöhemmin kohoavat Fazerin ja Grönqvistin juhlavat kivitalot. Vielä nyt kaupungin ilmettä varjostavat muistot vuoden 1808 suurpalosta, ja monin paikoin uusi nousee hitaasti vanhan raunioille.
Vaikka Aleksanterinkatua voidaan sanoa kaupungin pääväyläksi, on Kluuvin maaperä vetinen ja mutainen, paikoitellen kuin avoviemäri. Porvariston hienostuneisuus ja työväestön karu arki kohtaavat näillä kaduilla, joita hämärän tullen valaisevat kaasulyhdyt. Vasta avattu rautatieasema tuo mukanaan höyryveturien vihellykset, ja samana vuonna, kun perhe asettuu taloksi, Ekberg avaa konditoriansa Aleksanterinkatu 52:een. Keskellä kasvavaa Helsinkiä, äiti Johanna yrittää luoda turvaa lapsilleen.
Täällä yksityisyys päättyy kotiovelle.
Helsinki ja Sipoo, 1860-luvun puoliväli
Vaikka isä on poissa, koti täyttyy toisinaan isoveljen hahmosta. Kuusitoistavuotias Frithiof viettää talvet ahtaassa kaupunkikodissa, mutta kesät merillä. Yhteen huoneeseen asettuvat äiti Johanna, Anna, Brutus ja kaksi vuotta nuorempi Alfred. Kesä vietetään Sipoossa, Spjutsundissa, yhdestä huoneesta maksaen - kenties juuri siinä samassa talossa, jossa Alfred syntyi elokuun 11. päivänä 1859. Meren äärellä elämä on helppoa ja säännöllistä. Iltaisin hämärtyvässä tuvassa syödään velliä tai puuroa. Maito on kallista, ja sitä on käytettävä säästeliäästi. Alfred on kehittänyt pienen hartaan rituaalin: hän vetää puurolautasen reunalle maidosta ohuen, valkean renkaan. Kun lusikka käy varovasti reunalla, jokaiselle suupalalle riittää valkeaa. Alfred nauttii tästä hetkestä.
Kesän lopulla Johanna ja lapset palaavat veneellä takaisin kaupunkiin; vene karahtaa matalalle, ja tulliveneen on tultava avuksi, pelastamaan matkustajat. Sählingissä leivät ja huolella säästetyt eväät kastuvat suolaisessa merivedessä läpimäriksi. Siihen päättyy ihana kesä - märkään leipään ja hitaaseen soutuun kohti syksyistä Helsinkiä.
Uusi asunto löytyy Alanderin pihasta Pienen Roobertinkadun varrelta. Alanderin pihassa ahtaat työväenasunnot on puristettu yhden huoneen levyisiksi kaistaleiksi. Täällä yksityisyys päättyy kotiovelle. Kaikki rakentuu yhteisen pihan, lasten leikkitilan, pyykkinarujen ja vesipisteen ympärille.
Köyhän arjen valonpilkahdus Alfredille on koulunkäynti ruotsinkielisessä pienlastenkoulussa, Sedmigradskyn koulussa, joka toimi osana sosiaalista huoltoa. Koulu on Suomen ensimmäinen pienlastenkoulu aloittaen toimintansa vuonna 1859. Koulu sijaitsee Kruununhaan Mariankadulle rakennetussa koulutalossa ja perustettiin nimineuvos Sedmigradskyn testamenttilahjoituksilla. Pientenlastenkoulut olivat alussa lastenhoitolaitoksia, »joihin työläisluokkaan kuuluvain varattomain vanhempain lapsia maksutta vastaanotettiin tottuakseen hellässä ja huolellisessa hoidossa jo ensimmäisistä vuosistaan lähtien järjestykseen ja siveelliseen käytökseen samalla kuin vanhemmat lastenhoidon estämättä voivat käyttää aikansa hyödylliseen toimintaan sekä siten hankkia itselleen tarpeellisen toimeentulon ja elatuksen.» Koulua pidetään avoinna «kunakin arkipäivänä valoisana aikana klo 6:sta aamulla 7:ään illalla ja pimeänä vuodenaikana niin kauan kuin päivänvaloa kestää». Koulun oppilaat ovat 3-7-vuotiaita. Mamselli Serafine Johanna Rautian on ankara Kastellanska, mutta taitava johtajatar, joka sääntöjen mukaan asuu koululla. Koulussa toimitaan nyt uusien saksalaisten oppien eli Fröbelin metodien mukaisesti. Alfred ei ainoastaan opi lukemaan ja laskemaan, vaan hän pääsee rakentamaan, muovailemaan ja leikkimään. Oppitunnit siirtyvät usein luokkahuoneesta keittiöpuutarhaan. Lapset kastelevat, kitkevät ja oppivat vuodenaikojen mitan puutarhassa.
Lukukaudet alkavat hartaushetkillä, mutta hengellisen ravinnon rinnalla koulu tarjoaa kaikkein köyhimmille aamuin ja illoin lämpimän aterian. Tarvittaessa lapsille jaetaan vaatteita ja kenkiä. Tapana on, että perheet tuovat kotoa leipää aterian täytteeksi, mutta Johannalle se ei aina ole helppoa. Vasta viisivuotias Alfred on kuitenkin janoinen oppija. Lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen sujuvat häneltä vaivatta, ja pojan ääni kantaa kirkkaana yhteisissä lauluissa. Silti, kaiken oppimisen riemun keskellä, päivän todellinen kohokohta on yksinkertainen: lautasella höyryävä lämmin keitto. Se lämmittää ja antaa voimaa palata takaisin Alanderin pihan harmauteen.
Kaksi vuotta kuluu koulun tutussa rytmissä. Perheen elämä on jatkuvaa liikettä Ison Roobertinkadun varrella; tai Ropertin Suurikadulla, kuten kartassa lukee. Osoite vaihtuu Nikolajeffin pihasta Vingqvistin pihaan. Näissä puutalokortteleiden ahtaissa asuinnoissa nukkuu useampi sukupolvi samassa huoneessa ja puutteellinen viemäröinti tekee kortteleista tartuntatautien pesiä. Sitten koittaa vuosi 1866, ja sen mukana nälkä.
Kevät on kylmä ja toivo niukka. Järvet ovat jäässä ja paksu lumi peittäää pellot vielä toukokuussa. Perheen ainoat varmat tulot ovat isoveli Frithiofin meriltä ansaitsema kesäpalkka, mutta se on vain laiha kuittaus suhteessa kasvavaan puutteeseen. Johannan on venytettävä jokainen penni äärimmilleen, kun viljan hinta nousee ja kaupungin kadut täyttyvät kerjäläisistä. Lavantautia, punatautia ja hinkuyskää leviää vauhdilla korttelista toiseen.
Vaikka ulkopuolella vallitsee puute, pienen huoneen seinien sisällä vallitsee keskinäinen rauha ja tyytyväisyys. Alfredia pelottavat hämärät tarinat isästä, mutta lohtua tuovat suvun lähetykset. Isän sisaret lähettävät Pietarista kerran kokonaisen mitallisen jauhoja ja usein myös suuria könttälähetyksiä käytettyjä vaatteita. Sellaisen arkun saapuminen on perheelle suuri ilonpäivä; taitava Johanna loihtii kankaista ja tarvikkeista uutta käyttöä lapsilleen. Korttelissa, jossa perhe vuonna 1867 asuu, toimii köyhäintalo sekä tyfusta eli lavantautia hoitava sairastupa. Toisinaan perhe saa haettua lämmintä keittoa köyhäintalon keittiöstä.
Harvinaisia herkkujakin koetaan: kerran Alfred saa kutsun syödä päivällistä mamselli Talénin luona, jonne hän suuntaa suoraan koulusta.
Kahdeksanvuotias Alfred ei muista tarkalleen, miten päätös syntyy, mutta äidin on määrä matkustaa Pietariin.
Suomenlahti ja Pietari, toukokuu 1867
Kahdeksanvuotias Alfred ei muista tarkalleen, miten päätös syntyy, mutta äidin on määrä matkustaa Pietariin. Ehkä tarkoituksena on neuvotella perheen tulevaisuudesta kadonneen isän tai täti Antoinetten kanssa. Myöhäinen kevät ja viivästynyt jäidenlähtö ovat jo ennakoineet huonoa satovuotta; toukokuu on poikkeuksellisen kylmä, ja kaupungin kadut täyttyvät nälän pakottamasta muuttovirrasta.
Keskellä tätä ahdinkoa Johanna valmistelee matkaa. Kun jäät viimein antavat periksi, äiti ja Alfred nousevat höyrylaiva Nikolain kyytiin. Alus on tyypillinen aikakautensa matkustaja- ja postihöyry, jonka nimi toistuu keisarikunnan nimistössä tiheään. Laiva on tupaten täynnä, ja välikannet pursuavat ihmisiä lisäten pelottavaa tautipainetta; lavantauti leviää kaikkialle, niin maitse kuin meritse. Satamat, joiden kautta laivat kulkevat, ovat viljantuonnin ja hätäapurahtien solmukohtia. Vaikka Suomi on osa Venäjän keisarikuntaa, maiden välillä on tulliraja. Viranomaiset tarkastavat, ettei laivassa tuoda kiellettyä kirjallisuutta tai luvatonta tavaraa.
Matkan aikana Alfred seisoo kannella ja katsoo herkeämättä merelle. Suomenlahden tummassa vedessä ajelehtii yhä korkeita, valkoisena hohtavia jäävuoria, jotka muistuttavat poikkeuksellisen talven otteesta. Matka kestää noin vuorokauden ja laiva ohittaa Kronstadtin saarilinnoituksen. Se on vaikuttava ja pelottava näky - valtavat kiviset linnoitukset ja tykkipatterit vartioivat Nevan suuta. Sitten avautuu Pietarin siluetti. Kirkkojen kultaiset kuvut kimaltavat auringossa, ja niiden rinnalla nousevat tehtaiden nokiset savupiiput. Äiti ja poika saapuvat Pietarin suureen ja vieraaseen satamaan ilman vastoinkäymisiä. Satama on täynnä elämää ja he ohittavat valtavia valtamerihöyryjä, puisia kalastusveneitä ja höyryproomuja. Hevoskärryt (vossikat) kolisevat mukulakivillä, ja ajurit huutelevat tarjouksiaan matkustajille. Kivihiilen ja hevosenlannan äime sekoittuu suurkaupungin hajuun.
Jonkin ajan kuluttua heidän väliaikaiseen majapaikkaansa saapuu mies: isä, Carl Mauritz.
Pietari, toukokuu 1867
Mutta minne suunnata tässä valtavassa, vieraassa kaupungissa? Johannalla on mukanaan täti Antoinetten osoite, ja Alfred ja äiti ottavat hevoskyydin kohti Nevski Prospektia, Bötlingkien talolle. Pietarsaaresta kotoisin oleva Johanna on kielitaidoltaan aseeton; venäjä on hänelle vierasta, ja saksastakin hän hallitsee vain muutaman välttämättömän sanan.
Bötlingkien kivitalon loistossa selviää pian uusi käänne: täti Antoinette on jo lähtenyt herrasväkensä mukana Staraja Derevnjaan eli ”Vanhaan kylään”. Se on Pietarin pohjoispuolella, Suomenlahden rannalla sijaitseva suosittu datsa-alue, jonne kaupungin sivistyneistö ja varakkaat asukkaat pakenevat kesäksi Pietarin pölyä ja seisovaa ilmaa.
Vaikka isäntäväki on poissa, Alfred ja Johanna saavat luvan jäädä taloon yöksi. Heille osoitetaan paikka keittiön lattialta. Siellä, suurten uunien ja kiillotettujen kuparipannujen vieressä, äiti ja poika asettuvat nukkumaan. Matkavaivat ja epävarmuus tulevasta painavat silmät kiinni, ja he nukkuvat pitkästä aikaa sikeästi ja hyvin.
Toinen päivä Pietarissa alkaa päättäväisellä etsinnällä. Pitää löytää yhdeksän vuotta vanhempi isoveli Arthur, joka on töissä kelloseppä Friedlerillä Hernekadulla - Gorohovajalla. Siihen aikaan Pietarissa ei suunnisteta karttojen avulla; sukulaiset ja tutut käsityöläiset toimivat osoitekirjana: ensin etsitään tuttu käsityöläinen tai liike, joka osaa kertoa seuraavan osoitteen. Pietarin katukyltit on kirjoitettu venäjäksi ja saksaksi. Tarmokas Johanna ei hämmenny kielimuurista, vaan saa kadun nimen selville, ja Friedlerin nimi on jo tiedossa. Sitten alkaa uuvuttava taivallus. Gorohovaja, yksi Pietarin kolmesta suuresta kadusta, on valtava, lähes kolmen kilometrin pituinen suora valtakatu, ja jokainen ulos asetettu kellotaulu tai kultasepän merkki tutkitaan tarkasti.
Lopulta, pitkän kävelyn jälkeen, liike löytyy. Oven takaa, hämärien työpöytien ja tikittävien koneistojen keskeltä, he löytävät Friedlerin - ja Arthurin. Jälleennäkeminen on helpotus, mutta se on vasta alkua. Arthur tietää missä isä on tavoitettavissa. Jonkin ajan kuluttua heidän väliaikaiseen majapaikkaansa saapuu mies: isä, Carl Mauritz.
Huoneen ovi käy, ja sisään astuu mies, joka on tähän asti ollut Alfredille vain pelottava tarina ja tyhjä paikka ruokapöydässä. Se on ensimmäinen kerta, kun kahdeksanvuotias Alfred tiedostaa isänsä läsnäolon. Carl Mauritz nostaa Alfredin kainaloista korkealle ilmaan. Alfred tuntee isänsä käsien voiman. Poika ei muista, sanoiko kumpikaan heistä tuona hetkenä mitään.
Seuraavana aamuna isä asettuu oppaaksi. Edessä on pitkä taival, arviolta kymmenen kilometrin matka kohti Staraja Derevnjaa. Reitti kulkee ensin halki suurkaupungin hienoimpien kortteleiden, missä palatsien julkisivut kohoavat ylhäisinä, ja jatkuu sitten Nikolain siltaa pitkin leveän Neva-joen yli. Alfred ei ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Matka jatkuu saarten halki: Tutškovin silta johdattaa heidät Petrovskin ja Krestovskin puistomaisemiin, missä kaupungin kivikadut vaihtuvat hiekkateihin. Teiden reunoja koristaa pehmeät puutarhat, matalat rannnat, valleja ja huvilapihapiirejä. Bolšaja Nevkan leveän vesiväylän ympäristöltä avautuu näkymät Petrogradin puolen saarille. Näkymät ovat huikaisevat. Täällä Pietarin pöly ja ahtaus ovat poissa; tilalla on valoa, vettä ja saariston rauhaa. Kahdeksanvuotias poika imee itseensä jokaisen uuden näkymän, ja Pietari alkaa tuntua vähemmän pelottavalta.
Tästä tulee Johannan ja Alfredin koti kokonaiseksi kuukaudeksi. Hyväntahtoinen täti Antoinette, joka tuntee herrasväkensä tavat, onnistuu hankkimaan heille luvan viipyä Bötlingkien huvilalla tämän pitkän ajan. Se on poikkeuksellinen etuoikeus nälän ja tautien riivaamassa maailmassa. Alfredille avautuu vapaus, jollaista hän ei ole koskaan kokenut. Hän saa liikkua vapaasti huvilan puutarhassa ja rannoilla, kaukana Helsingin saastuvista kaivoista ja tyfuksen pelosta. Huvilaa suojaa mereltä korkea vallitus, joka estää veden nousun myrskytuulilla. Tämä on Alfredin varhaisin suuri muisto lapsuudesta.
Mutta kaikkein suurin ihme on pöydän ääressä. Hän ei olisi voinut kuvitella sellaista yltäkylläisyyttä. Ruoka on hyvää, sitä on riittävästi, ja maut ovat rikkaampia kuin mihin hän on koskaan saanut koskea. Täti Antoinetten osoittama ystävällisyys on joka aamu uusi.
Eräänä päivänä täti Antoinette järjestää retken, joka ylittää kaiken Alfredin aiemmin kokeman: matkan Pietarhoviin. On keisarillisen perheen kesänviettoaika, ja ilmassa on juhlan tuntua. Päivän on täytynyt olla jokin suuri juhlapäivä, sillä koko palatsipuisto on herätetty henkiin. Kaikki Pietarhovin kuuluisat suihkulähteet ja monimutkaiset vesisysteemit ovat käynnissä. Alfred tuijottaa lumoutuneena Kultaisen vuoren portaita, joita pitkin vesi syöksyy kimaltaen alas, ja vastapäätä kohoavaa Hopeista vuorta. Kaikki se, mikä on suurta, kallista ja kaunista, on pienen pojan ulottuvilla. Vesipatsaat nousevat korkealle kohti sinistä taivasta, ja aurinko taittaa valon sateenkaariksi suihkujen yllä. Alfred kokee maailman, jossa ei ole puutetta.
Mutta aika Pietarin saarilla ja Pietarhovin suihkulähteiden äärellä tulee päätökseensä ja Johanna ja Alfred palaavat takaisin Helsinkiin nälän ja epätoivon pariin. Poikkeuksellisen kylmän ja sateisen kesän jälkeen pellot ovat antaneet laihaa satoa, ja syksyn markkinat ovat tuskallisen niukat. Viljan hinta on noussut ja ilmapiiri on levoton. Maaseudulta virtaa nälän ajamia ihmisiä kaupunkiin, vastassa on ylikuormitettu köyhäinhoito. Työmaat täyttyvät aliravituista työntekijöistä, joiden voimat ehtyvät kesken päivän. Monet perheet joutuvat turvautumaan hyväntekeväisyyteen sekä seurakuntien ja kaupungin jakamaan hätäapuun.
Keskellä tätä kurjuutta Johanna tekee valmisteluja. Päätös on tehty: he eivät jää odottamaan nälkätalvea Suomeen. Vielä samana syksynä koko perhe - äiti, Anna, Brutus ja Alfred - jättäisi Alanderin ja Vingqvistin pihat taakseen ja suuntaisi Pietariin isän luo.
Alfredille lähtö on helpotus, idässä odottaa isä ja luvattu yltäkylläisyys. Ja niin perhe pakkaa vähät tavaransa.
Alfredille tuo matka piirtyy mieleen kauhuna, jota hän ei tule koskaan unohtamaan.
Helsinki, loppusyksy 1867
Kesäkuun 4. päivänä 1867 Anna Johanna Lagercrantz astuu virastoon hakemaan asiakirjan, joka on hänen perheensä vapaalippu elämään: frejdebetygin. Se on todistus hyväksyttävästä käytöksestä, maineesta ja luvasta muuttaa Pietariin. Hän ei ole yksin; kymmenet tuhannet muut suomalaiset tekevät saman valinnan nälän ajamina, suunnaten kohti idän suurkaupunkia, jossa leipää on vielä tarjolla.
Loppusyksystä Johanna nousee kolmen lapsensa - Annan, Alfredin ja Brutuksen - kanssa pienempään höyrylaivaan nimeltä Viktoria. Se ei ole yhtä suuri kuin kesäinen Nikolai, vaan kodikkaampi ja ketterämpi alus, jonka on määrä kulkea rannikkoa myötäillen. Laiva poikkeaa Loviisassa ja Viipurissa, poimien kyytiinsä lisää matkustajia ja rahtia. Matkustusmukavuus merellä vaihtelee varustamon mukaan. Yläkannella, lämmitetyissä saleissa, varakkaat matkustajat nauttivat höyryävästä kahvista ja lämpimästä ruuasta, mutta perhe on sijoitettu välikannelle. Siellä olot ovat karut ja ahtaat. Syksyn 1867 myrskyissä ne muuttuvat painajaiseksi. Syksy on poikkeuksellisen ankara. Voimakkaat tuulet ja toistuvat myrskyt ovat viivystyttäneet kaikkea höyry- ja purjelaivaliikennettä Suomenlahdella. Kun Viktoria irtautuu rannikosta, se joutuu raivokkaan sään armoille. Pieni höyrylaiva keikkuu aallokossa kuin pelkkä pähkinänkuori. Välikannella vallitsee täydellinen kurjuus: merisairaus, luihin ja ytimiin tunkeutuva kylmyys sekä jatkuvasti kastuvat tilat tekevät hengittämisestäkin raskasta ja lisäävät tautiriskiä. Alfredille tuo matka piirtyy mieleen kauhuna, jota hän ei tule koskaan unohtamaan.
Kun laiva viimein saavuttaa Viipurin, vastassa on lohduton näky. Merivesi on tulvinut koko sataman alueelle. Myrsky on niin raju, ettei kapteeni uskalla ohjata alusta takaisin avomerelle; on pakko viipyä muutama päivä ja odottaa luonnonvoimien asettumista. Mutta kun Viktoria vihdoin pääsee takaisin Suomenlahdelle, myrsky ei ole hellittänyt. Korkealle nousevat aallot paiskovat laivaa ja sen uupuneita matkustajia. Silti, kuin ihmeen kaupalla, matka saavuttaa lopulta päätepisteensä. Kun laiva kiinnittyy Pietarin laituriin, kannelta nousee perhe, joka on perin pohjin uupunut, mutta elossa. He ovat selviytyneet myrskystä ja nälästä - he ovat vihdoin perillä.
Uusi jakso elämässä alkaa raskain askelin
Pietari, talvi 1867–1868
Uusi jakso elämässä alkaa raskain askelin. Pian perheelle käy tuskallisen selväksi, että he ovat päätyneet mitä onnettomimpiin oloihin. Isä Carl Mauritz, jota kohtaan oli hellitty toiveita paremmasta, on väkijuomien orja. 48-vuotias Carl Mauritz elää jatkuvan ”ankaran oluttuulen” vallassa, eikä häneltä löydy ymmärrystä tai vastuunkantoa perheen hädästä. Alfred ei tiedä isän taustasta juuri mitään.
Carl Mauritz on ammatiltaan kirjapainotaidon harjoittaja, mutta myös «vaccinatör» ja välskäri - melkein lääkäri. Rokotusmestari on hallinnollinen virkamies ja kiertää tässä tapauksessa Helsingin piirissä rokottaen lapsia. Välskäri on historiallinen lääkintälalan ammattilainen, nykyisten kirurgien ja ensihoitajien edeltäjiä, joka suorittaa käytännön operaatioita. Carl Mauritz harjoittaa myös rahanlainuuta sivutoimenaan yksityisenä rahoittajana. Carl Mauritz vaatii tarkat kuitit ja panttilistat lainatessaan rahaa. Hän on tarkka taloudestaan ja oikeuksistaan. 7. toukokuuta 1855 Carl Mauritz lainaa 100 ruplaa hopeassa (100 rubel silfver) Adolf Fredric Waseliukselle 6% vuosittaisella korolla. Carl Mauritz kuittaa vastaanottaneensa käteissuorituksia ja korkomaksuja useina vuosina (1856, 1858, 1860). 5. helmikuuta 1864 Carl Mauritz hakee mainetodistusta (esteettömyystodistus) Moskovan-matkaa varten Alfredin ollessa vain puolivuotias. Alfredin isä on luultavasti tehnyt kirjapainotyötä oikolukijana myös Pietarissa. Carl Mauritzista sanotaan, että hän on hyvä mies. Hän laulaa ruosinkielisen seurakunnan kuorossa, eikä puhu sopimattomia. Mutta asiat eivät ole hyvin. Johanna ja Carl Mauritz olivat menneet naimisiin joulukuussa 1845 ja Alfredin syntymän aikoihin Carl Mauritzilla oli vuokrattuna kaksi kruununtilaa, Martis ja Stor-Smeds Sipoossa. Alfred on syntynyt Martisissa.
Mutta perhettä kohtasi vaikea onnettomuus, kun Martisin asuinrakennus paloi eräänä kesäpäivänä vieden mukanaan kaiken, mitä perhe omisti. Tämän iskun jälkeen elämä oli muuttunut raskaaksi selviämiseksi. Anna Johanna on tuskastunut. Kuinka mielellään perhe olisi palannut Helsinkiin, mutta se on mahdotonta; sillat on poltettu ja varat käytetty matkaan. Johannalle jää vain kärsiminen ja loputon työ. Hän etsii elatusta lapsilleen ompelutyöllä. Päivittäinen ravinto koostuu leivästä, vellistä tai keitosta. Pietarhovin suihkulähteet tuntuvat vain kaukaiselta unelta.
Täti Antoinetten hyväntahtoisuus joutuu kovalle koetukselle. Hän on perheen ankkuri vieraassa maassa - hyvä ja ymmärtäväinen sielu, joka ei koskaan käännä selkäänsä. Kaikkea sitä tukea, ruokaa ja vaatetusta, jota hän pienen perheen puolesta järjestää, on Alfredin mahdoton edes kokonaan muistaa.
Alfredin elämä rakentuu Antoinette-tädin, hänen hyvän ystävättärensä mamselli Flomanin ja Johanna äidin varaan
Pietari 1868 - 1871: koulunkäynti
Johannan tarmokkuuden ansiosta Anna, Brutus ja Alfred aloittavat koulunkäynnin 8. tammikuuta 1868 Malaja Konjušennajalla, Pienellä Tallikadulla. Alfred kirjataan koulun ensimmäiselle luokalle. He käyvät ruotsinkielistä koulua, joka on Pietarin ruotsalaisen luterilais-evankelisen Pyhän Katariinan kirkon yhteydessä toimiva suomalainen koulu. Kansakoulu oli suoritettu alta pois jo Suomessa. Koulu sijaitsee aivan kaupungin sydämessä. Talvipalatsi sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä. Koulun ja kirkon välissä sijaitsee Suomen asiain komitea ja Suomen valtiosihteerinvirasto. Tämä on "pieni Suomi" keskellä keisarillista metropolia. Se on erittäin mielenkiintoinen ympäristö. Malaja Konjušennaja ja sen lähialueet ovat 1800-luvulla todellinen suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden saareke keskellä Venäjän keisarikunnan loistoa.
Vuosisadan lopulla Pietarissa asuu noin 25 000 suomalaista. Tämä siirtokunta ei ole vain hajanainen joukko maahanmuuttajia, vaan tiivis ja omaleimainen yhteisö. Pyhän Katariinan ja Pyhän Marian kirkkojen portaille kerääntyy köyhtyneitä suomalaisia tai ruotsalaisia leskiä ja vammautuneita työläisiä. Malaja Konjušennajan rauhallisia katuja reunustavat upeat, 4–5-kerroksiset kivitalot, joissa on suuria ikkunoita ja koristeellisia julkisivuja. Alakerroksissa on hienoja puoteja, kirjakauppoja ja leipomoita. Viereisen ja meluisan kadun Nevski Prospektin kulmilla pyörii valtavia laumoja orpolapsia, jotka kerjäävät ja kauppaavat tulitikkuja ja kukkia. Pietarin loiston ja katujen kurjuuden kontrasti on suuri ja Alfred ja Brutus näkevät molempia. Pietarin valtavien rakennuskompleksien sisäpihat ovat kerjäläisten ja kodittomien yöpymispaikkoja. Siellä, missä hienot julkisivut päättyvät, alkavat pimeät porttikongit, joissa ihmiset nukkuivat pahvien ja rättien päällä. Puhumattakaan etelämpänä sijaitsevasta Heinätorista, jossa parveilee tuhansia työttömiä, juopuneita ja kodittomia. Resurssit ovat tiukoilla. Elintarvikkeiden hinnat ovat nousseet pilviin. Kaupungin hygienia on huono. Viemäröinti ei ole kunnossa ja juomavesi otetaan suoraan kanavista tai Nevasta, jonne myös jätteet lasketaan. Kolera ja lavantauti ovat jatkuva uhka. Kaduilla tuoksuu hevosenlanta ja kivihiilen savu leijuu Nevan mutaisen maaperän yllä.
Kaiken onneksi koulu on hyvä koulu, samoin kuin opettajakunta, vaikka kouluympäristö onkin kurinalainen ja säätyläishenkinen. Alfredin elämä rakentuu Antoinette-tädin, hänen hyvän ystävättärensä mamselli Flomanin ja Johanna äidin varaan... ja kaikki sujuu olosuhteisiin nähden hyvin.
Kesällä 1868 kekseliäs Johanna järjestää itselleen omaa yritystoimintaa. Hän vuokraa pienen asunnon - yhden huoneen ja suuren keittiön - ja kokkeja Vähällä-Nevalla makaavista aluksista tulee asuntoon keittämään päivällistä, koska tulenpito puulaivoilla on kiellettyä tulipalovaaran takia. Toiminnasta peritään luultavasti vähäinen maksu, mutta vastineeksi kokit ammentavat kattiloistaan ja pannuistaan hieman ruokaa perheen tarpeisiin. Asiat ovat ruoan puolesta hyvin. Pieni perhe muuttaa vuoden kuluessa useamman kerran ja asuu Vasilinsaarella -13. linjalla, 3. linjalla ja 16. linjalla sekä Kazanskajalla Katariinan kanavan varrella. Elämä kanavan varrella on vilkasta ja äänekästä. Kanava on tärkeä kulkuväylä ja puuproomut kuljettavat jatkuvasti kivihiiltä, polttopuita ja rakennustarvikkeita kaupungin ytimeen. Alueella on paljon matalia kivitaloja, joiden kellarikerroksissa toimii pieniä kauppoja, pajoja ja leipomoita.
Alfredin muistikuvat tapahtumien kulusta olivat hämärtyneet, mutta eräänä kauniina syyspäivänä vuonna 1869 Johanna-äiti saattoi hänet rautatieasemalle. Nuori Alfred nousi yksin junaan suunnallaan Porvoo ja isän sisar, Miina-täti - Wilhelmina Lagercrantz. Mukanaan hänellä oli kirje, jossa lupailtiin pojan voivan toimia kärpäsvahtina tädin nukkuessa.
Vierailu tuli Miinalle täytenä yllätyksenä, ja ensi hämmennyksessään hän aikoi lähettää pojan takaisin Pietariin. Alfredin onnistui kuitenkin vakuuttaa tätinsä, ja hän sai jäädä Porvooseen koko syksyn ja talven yli. Talven taittuessa kevääksi Miina-täti päätti vierailla sukulaisten luona Uudellamaalla. Matka taitettiin hevoskyydillä Helsinkiin, missä Alfred jäi veljensä Juliuksen hoiviin.
Kesällä 1870 Alfred sai vielä tilaisuuden vierailla Helsingin pitäjän maatiloilla sekä toisen tätinsä luona. Miina-täti, joka eli naimattomana, eikä Alfredin mukaan ymmärtänyt lastenkasvatuksesta paljoakaan, mutta hänen sydämensä oli puhdasta kultaa. Alfred muisteli myöhemmin lämmöllä tädin jaloa tekoa: hyväsydämisyyttään Miina otti hänet vielä kerran luokseen Porvooseen kesäloman viettoon.
Takaisin Pietarissa äiti Johanna muuttaa lasten kanssa kohta Nevskille rouva Beckerin luokse, palatsien ja hallintorakennusten kupeeseen, jossa Johanna toimii apulaisena. Rouva Becker pitää hienoa täysihoitolaa ja ruokailupalvelua paremmalle väelle - herroille. Alfred ei tiedä, miksi he kuitenkin lähtevät sieltäkin pois. Aika Pietarissa jää vaikeaksi ja pimeäksi muistoksi lapsen mieleen. Alfred päättää opintonsa neljänneltä luokalta 10. lokakuuta 1871.
"Minulla ei ollut mitään erityistä taipumusta tähän työhön, mutta oli vain kestettävä, sillä mitään paikkaa, mihin vetäytyä, ei ollut."
Oppipoikana Pietarissa 1871 - 1875
Seuraavat vuodet ovat vaikeat ja Alfredin elämän pimeintä aikaa.
Äiti työskentelee ja käy osittain tuttavien luona - Alfred kävelee koulun jälkeen sinne, missä äidillä kulloinkin on työnsä. Siellä Alfred saa ruoan ja yösijan. Pääasiallinen majapaikka on Vasilinsaaren (Vasiliostroff) 16. linja - hyvin kaukana koulusta, noin 6-8 kilometriä. Kiertolaiselämä väsyttää Alfredia ja hän haluaa lopettaa koulun ja etsiä itselleen työtä. Niin siinä käykin, ja eräänä lokakuun päivänä vuonna 1871 eräs kultaseppä ottaa Alfredin oppipojakseen.
Alfred on 12-vuotias. Suomalaiset sepät, suutarit ja kultasepät ovat Pietarissa erittäin arvostettuja. Heillä on maine rehellisinä ja taitavina työntekijöinä ja tuhannet suomalaistytöt työskentelevät piikoina ja kotiopettajattarina pietarilaisperheissä. Tästä alkaa uusi vaihe nuoren pojan elämässä. Elämä kultasepän luona on ankaraa ja työn täyteistä. Kello 6 sähkökello ajaa työntekijät ylös. Sitten on vuorossa naaman pesu ja juoksu leipurille. Varsinainen työ alkaa kello 7. Aamulla saadaan lasillinen kahvia, sunnuntaisin korppujen kera; kello 9 voileipä ja lasi maitoa. Kello 2 on päivällinen, iltapäivällä lasi teetä ja illalliseksi voileipä kello 7. Työ jatkuu kello seitsemään, jolloin verstas lakaistaan ja siivotaan, minkä jälkeen työtä jatketaan iltayhteentoista saakka aina toukokuun 1. päivään asti, jolloin työt lopetetaan kello 7. Talviaika ja sen työtunnit alkavat jälleen Aleksanterin päivänä syyskuussa.
«Minulla ei ollut mitään erityistä taipumusta tähän työhön, mutta oli vain kestettävä, sillä mitään paikkaa, mihin vetäytyä, ei ollut. Pelko poispotkituksi tulemisesta oli erittäin suuri. Minua käytettiin paljon asioilla juoksemiseen, ja näin vanhempana olen nähnyt siinä kohtalon johdatusta, sillä siten sain olla ulkona raittiissa ilmassa,» Alfred kirjoittaa muistelmissaan.
Ruotsinkielinen mestari Rosenqvist, keski-ikäinen mies, valmistaa kultasormuksia. Hän on äärimmäisen vaativa ja ankara. Velvollisuudet hänen puoleltaan ovat täsmälliset, ja se, mitä on sovittu saatavaksi, tulee ajallaan: puhtaat vaatteet -paita, pusero ja hamppukankaiset housut - joka toinen viikko, saappaat tarvittaessa. Muuta ei tarjota; saunarahat annetaan samaten kahden viikon välein. Kahdesti vuodessa, jouluna ja pääsiäisenä, annetaan ylimääräinen lahja talossa palvellun ajan mukaan, 2-5 ruplaa. Nämä on tarkoitettu pyhävaatteisiin, ja niillä ostetaan käytettyjä vaatteita Apraksin dvorilta (torilta) Nevski Prospektin läheltä, Sadovaja kadun ja Fontankan väliseltä alueelta. Suuret holviportit sulkevat sisäänsä satoja kauppiaita. Vaatteet roikkuvat koukuissa ulkona, pinoutuneina valtaviksi keoiksi tiskien päälle ja heiluvat tuulessa kuin pelättimet. Kaupankäynti on teatteria. Kojujen edessä seisoo apulaisia, joiden ainoa tehtävä on huutaa ohikulkijoille. Käytävien kulmissa myydään kuumaa maustejuomaa, piirakoita ja suolakurkkuja suoraan tynnyreistä. Alfredin palkka on totisesti vaatimaton, ja samoin se, mitä rahalla saa, mutta eihän sitä olla hemmoteltuja. Käytettyjen vaatteiden kojuilla tuntee kostean villan, koipallojen ja rasvatun nahan tuoksun.
Kesä tuo mukanaan kaipuun paeta kaupungin pölyä ja meteliä maasedulle. Yksi elämän suurimmista kokemuksista on päästä muuttokuorman mukaan, kun herrasväki kesän tullessa muuttaa kesäasunnolleen. Alfredilla on vastuu vahtia kärryn kuormaa noin 10 kilometriä kaupungin ja maaseudun halki, ettei siitä putoa mitään tien varrelle. Pietarin kivitalot ja mukulakivikadut vaihtuvat hiekkateiksi, puutaloiksi ja lopulta vihreiksi koivikoiksi. Paluumatka rämistellään tyhjien hevoskärryjen kyydissä takaisin kaupunkiin, takaisin arkeen ja työn pariin. Alfredin taipumukset ammattiin eivät ole suuret, eikä mestari juuri ihaile häntä. Alfred saa osakseen haukkuja ja toisinaan myös korvapuusteja. Kaikki on vain nieltävä, sillä Alfred ymmärtää, että muuten hänet ajetaan kadulle, ja sitä hän pelkää kaikkein eniten.
Vuonna 1873 tapahtuu kuitenkin eräs seikka, josta tulee osittain syy koko loppuelämän muutokseen. Alfredin työskennellessä alasimen ääressä, osin taitamattomuutta ja osin onnettomuuden vuoksi, kultapalanen ponnahtaa alasimesta takaisin - suoraan kohti vasenta silmää ja pupilliin, joka halkeaa. Sitä kipua ja niitä kärsimyksiä, joita Alfred sen jälkeen kokee, on vaikea kuvailla. Silmän paraneminen vie pitkän aikaa. Jonkin aikaa onnettomuuden jälkeen Alfred pystyy vielä hieman näkemään, mutta sitten näkö menee kokonaan. Vasemman silmän sokeutuminen on fataalia. Hän tutustuu saksalaiseen tohtori Fröbergiin, joka ottaa Alfredin vastaan jopa oman sairautensa aikana. Hänellä on sydäntä ja myötätuntoa nuorta poikaa kohtaan. Alfredista ei koskaan tule huippumestaria, mutta hän jatkaa sinnikkäästi mestarin alaisena vielä vuoteen 1875. Brutus on oppipoikana samaisen mestari Rosenqvistin luona ja hänestä tulee kisälli. Hän tekee Anna-siskolle sormuksen kisällinäytteenään.
Aika kuluu pikkuhiljaa; työnteolle ei totisesti ole eduksi olla vain yhden silmän varassa, eikä suuria edistysaskeleita enää tapahdu. Nyt tulemme erääseen toiseen tapaukseen, joka on ratkaiseva koko Alfredin loppuelämän kannalta. On kevättalvi 1875. Alfred punnitsee vaa’alla erästä kultasormuserää, joka pitää viedä tarkastusvirastoon leimattavaksi. Silloin herra ryntää sisään verstaaseen ja huutaa: ”Vieläkö sinä siinä seisot!” Viittaus laiskuuteen ei ole paikallaan, sillä Alfred on ahkera ja nopea liikkeissään. Hän muistaa selvästi vastauksensa: ”Sain ne juuri nyt.” Mestari vimmahtaa vihoissaan:”Minä ajan sinut pois!” Alfred ei saa sanotuksi mitään, vaan ottaa lakkinsa ja lähtee. Päätös on lopullinen. Taakse jää 16-tunnin päivät, sähkökello, korvapuustit ja alasin, joka vei näön.
Nevan tuuli on pureva ja kadut ovat täynnä mustaa sohjoa. Alfred kävelee ulos verstaasta toinen silmä sokeana, vailla työtä, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin hän on oman itsensä herra. Alfred on nyt vapaa, ja se tuntuu totisesti miellyttävältä, mutta hänellä ei oikeastaan ole kotiakaan, mihin mennä. Vapautumista seuraa helpotus, jota varjostaa välitön asunnottomuus ja huoli perheenjäsenistä. Poissa on säännöllinen, joskin niukka, ruoka ja katto pään päältä.
Konfirmaatio on 16 -vuotiaalle Alfredille portti aikuisuuteen, mutta hän seisoo sillä portilla tyhjin taskuin.
Helluntai 1875: konfirmaatio
Ensimmäisessä hädässään Alfred etsii käsiinsä Arthur-veljen. Hän on melkein perikadon partaalla; hänellä on ollut oma kellosepänliike, joka aluksi meni hyvin, mutta on nyt äärimmäisen huonolla tolalla. Syytä siihen ei Alfred osaa selittää. Mutta Arthur on kuitenkin hyvä pikkuveljelleen ja Alfred saa asua hänen luonaan ja käydä sieltä käsin rippikoulua, jossa hän on jo jonkin aikaa vieraillut. Pyhän Katarinan kirkko sijaitsee osoitteessa Malaja Konjušennaja 1. Se on aivan Nevski Prospektin tuntumassa, vastapäätä Kazanin katedraalia. Siellä kokoontuu Sankta Katarina svenska församling. Pyhän Katarinan seurakunta on Pietarin ruotsinkielisen sivistyneistön ja aatelin keskus, mutta siihen kuuluu myös suuri joukko suomenruotsalaisia käsityöläisiä, kuten kulta- ja kelloseppiä. Seurakunnan kirkkoherrana toimii usein arvostettuja teologeja, jotka tuntevat hyvin Pietarin pohjoismaisen yhteisön. Rippikoulu ei ole vain uskonnollista opetusta, vaan se on paikka, jossa nuoret luovat verkostoja. Kirkkoherrana toimii suomalaistaustainen Gustaf Adolf Pelander. Seurakunnassa vaikuttaa myös muun muassa Herman Kajanus, joka on myös suomalaista sukua. Rippikoulutunnit pidetään usein kirkon yhteydessä olevassa seurakuntatalossa, jossa on korkeat huoneet, suuret kaakeliuunit ja hyllyittäin ruotsinkielisiä hartauskirjoja.
Alfed saa työtarjouksen eräältä mieheltä, joka tekee kotonaan alihankintatöitä entisen mestarin lukuun. Mutta kun Rosenqvist kuulee siitä, hän ei salli miehen pitää Alfredia työssä. Kevät kuluu rippikoulun ja kaupungin katujen tutkimisen merkeissä aina helluntaihin, konfirmaatioon, saakka. Tähän väliin mahtuu eräs tapaus, josta muodostuu Alfredille niin merkityksellinen, että sitä voi kutsua johdatukseksi (kaitselmuksen suomaksi). Helluntai vuonna 1875 osuu toukokuun puoliväliin. Se on upeaa aikaa: valkoiset yöt alkavat sarastaa, puistot vihertävät ja ilma on täynnä toivoa pitkän talven jälkeen. Konfirmaatio on 16 -vuotiaalle Alfredille portti aikuisuuteen, mutta hän seisoo sillä portilla tyhjin taskuin.
"En lupaa mitään, mutta herra voi tulla yläkertaan ja aloittaa työt - katsotaan sitten, en lupaa mitään.”
Jääski 1875
Alfredin sisko Anna on mennyt naimisiin Fredrik Lönnqvistin kanssa, joka toimii tilanhoitajana Pelkolan kartanossa Jääskessä, Karjalan kannaksella. Äiti Johanna oleskelee tuolloin heidän luonaan maaseudulla, mutta matkustaa Pietariin Alfredin konfirmaatiota varten ja ehdottaa, että hän lähtisi hänen mukaansa Pelkolaan. Niin he matkustavat, ja Alfred on Pelkolassa elokuun 9. päivään saakka. Fredrik Lönnqvist tuntee jossain määrin Jääsken kihlakunnan kruununvoudin, Edvard Gråstenin. Kruununvouti Gråsten omistaa Meltolan tilan Imatran läheisyydessä ja asuu siellä. Fredrik suosittelee Alfredia niin hyvin, että herra Gråsten kehottaa nuorta poikaa tulemaan antamaan näytön ”kyvyistään”. Tämä tapahtuu 9. elokuuta 1875 sillä seurauksella, että Alfred otetaan apulaiseksi eli kirjuriksi mainitun iäkkään kruununnimismiehen luo. Alfred pysyy tässä virassa aina 13. helmikuuta 1878 saakka.
Alfredin lanko Fredrik Lönnqvist on erittäin hyvä. Gråstenilla Alfredia kohdellaan kuin perheenjäsentä, mihin kuuluu se, että ateriat ovat yhteiset herrasväen kanssa - ja hän saa kunnollisen nukkumapaikan salin sohvalta. Viime vuodet ovat kohdelleet Alfredia kovakouraisesti. Alfredin työkyky Gråstenilla on aluksi vaatimaton, mutta päivä päivältä hän kehittyy, ja häntä arvostetaan myös paremmin kuin hän olisi osannut kuvitellakaan.
Herra Gråsten on iäkäs mies, jolla on hyvä sydän, eikä hän ainoastaan opeta Alfredia tekemään työtä, vaan katsoo selvästikin asiakseen myös kasvattaa hänestä ihmisen. Alfred on kiitollinen. Pikkuhiljaa hän alkaa kohdella häntä enemmän toverina kuin alaisena. Hän saattaa myös vähitellen uskoa Alfredille itsenäisempää työtä, kuten esimerkiksi kihlakunnan kruununtilien laatimista ja niin edelleen. Oleskelu Gråstenilla on erittäin miellyttävää. Alfred tutustuu paikkakunnan herrasväkeen ja nuorisoon ja saa osallistua monenlaisiin retkiin ja perheiden väliseen seuraelämään.
Alfred muistelee: «Vuonna 1877 minut määrättiin Jääsken virkaatekeväksi nimismieheksi kuuden viikon ajaksi. Koska tunsin kansliatyöt entuudestaan, tehtävästä suoriutuminen ei ollut erityisen vaikeaa. Kihlakunnankirjuri Tengén, joka ei asunut kovinkaan kaukana, oli myös ystävällinen ja opetti minulle yhtä ja toista. Tengén oli itse toiminut aiemmin nimismiehenä. Kruunuvouti Gråsten ei asunut tuohon aikaan Jääskessä; hän oli vuoden 1876 talven alussa muuttanut Joutsenon pitäjään. Mainittakoon vielä, että kaikki kirjoitettiin tuohon aikaan ruotsiksi. Pietarista lähtiessäni en osannut suomea, mutta olin vähitellen alkanut oppia ja oppinut myös puhumaan sitä. Vuoden 1878 alussa Viipurissa vapautui lääninkanslistin virka, ja viipurilaiset nuoremmat virkamiehet, jotka olivat tuttujani, kehottivat minua hakeutumaan siihen. Kruunuvouti Gråsten ei ollut halukas luopumaan minusta, vaan olisi suonut minun jatkavan hänen luonaan vielä jonkin aikaa. Hyvää hyvyyttään hän antoi minun kuitenkin lähteä, ja helmikuun 13. päivänä 1878 matkustin Viipuriin.Taskussani Gråstenin antama kaunis todistus ilmoittauduin lääninkamreeri Helsingiukselle ja sain hänen vakiovastauksensa, jonka hän antoi kaikille: ”En lupaa mitään, mutta herra voi tulla yläkertaan ja aloittaa työt - katsotaan sitten, en lupaa mitään.” Enempää lupauksia en tarvinnutkaan; vakaa aikomukseni oli tehdä parhaani. Työt lääninkonttorissa muistuttivat paljon kruununnimismiehen kanslian töitä, ja suuren osan tehtävistä kykenin suorittamaan kyselemättä mitään. - Viikon kuluttua lääninkamreeri tuli työpöytäni ääreen ja sanoi: ”Herra voi kirjoittaa nimensä paperiin.” -”Kas niin”, sanoivat toverini ympärilläni, ”nyt sinusta tulee vakinainen.” Ja niin todella tapahtuikin. Lääninkamreeri oli puhunut asiasta kuvernööri Åker-Blomille, ja niin minä olin lääninkanslisti nimityskirja [konstitutorial] kädessäni.»
21. helmikuuta 1878 Alfred nimitetään ja asetetaan vakinaiseksi lääninkonttoristiksi lääninhallitukseen. Vuoden 1879 aikana hänet määrätään useita kertoja hoitamaan lyhyitä aikoja Valkealan nimismiehen virkaa.
”Älä unohda kiittää Johdatusta.”
Viipuri 1878
Lähes samaan aikaan myös Brutus-veli aloittaa samassa tehtävässä Viipurin lääninhallituksessa oltuaan sitä ennen kruununvoudin apulaisena Käkisalmen kihlakunnassa -kenties myös lanko Lönnquistin välityksellä. Vain vajaakolme vuotta sitten Alfred oli pois potkittu käsityöläisopiskelija vailla muuta turvaa tai kotia kuin katu. Nyt hän on Suomen valtion virkamies, jonka nimi oli merkitty valtiokalenteriin. Alfredille tämä on huimaa todellisuutta. Myöhemmin Gråsten kirjoittaa hänelle: ”Älä unohda kiittää Johdatusta.”
Alfred saa asunnon vanhan rouva Henriksenin luota: huoneen ja aamukahvin, ja päivällisen hän syö lehtorinrouva Nokelinin luona. Työ lääninkonttorissa on erittäin helppoa eikä tuota vaikeuksia, ja ajan mittaan Alfred saa myös ylimääräisiä kirjoitustöitä ja niiden myötä lisätuloja, niin että on mahdollista saada runsaampaa ruokaa kuin vain yksi ateria päivässä. Mielessä häämöttää kuitenkin ajatus pätevöitymisestä nimismiehen virkaan. Viimeisenä aikana lääninkonttorissa Alfred ylentyy ”anomusregistraattoriksi” vapautuen kaikista kotikirjoitustöistä ja muuttaen ”registraattorille” varattuun huoneeseen. Kesällä 1879 lääninkamreeri matkustaa ulkomaille ja hänen työtään valvoo lääninkirjanpitäjä Gartz. Tuolloin Valkealassa avautuupitempiaikainen nimismiehen sijaisuus. Herra Gartz sallii Alfredin ottaa sijaisuus vastaan, ja niin matka vie heinäkuussa 1879 Valkealaan. Sijaisuus on taloudellisesti erittäin edullinen ja tarjoaa runsaasti tilaisuuksia oppia nimismiehen tehtäviä. Koko tämä suuri piiri lepää nyt Alfredin varassa. Talvella tulee kuitenkin tieto, ettei lääninkamreeri enää sallin Alfredin olla poissa konttorilta, ja hänen on palattava Viipuriin. Valkealassa Alfredin oli onnistunut saamaan asuntotäysihoidolla rovasti Gardbergin lesken luota, joka oli kunnioitettava iäkäs rouva. Alfred aloittaa jälleen viranhoidon lääninkonttorissa. Puolen vuoden maaseudun vapauden jälkeen se tuntuu kieltämättä hieman karvaalta, mutta muutoin työ on sekä helppoa että varsin miellyttävää.
Alfredin suomen kielen taito on kaikkea muuta kuin hyvä, ja hän onnistuu saamaan opettajakseni suomen kielen lehtori Bergrothin noin puolentoista vuoden ajan saavuttaen tyydyttävän tuloksen. On jo kevät 1880, ja eräs nimismiespiiri Savitaipaleen ja Suomenniemen pitäjällä tulee avoimeksi. Alfred uskoo, että hänellä olisi tiettyjä mahdollisuuksia saada tuo piiri haltuunsa. Menestyksestä rohkaistuneena hän hakee paikkaa. 20. toukokuuta 1880 hänet määrätään - vielä alaikäisenä - hoitamaan Savitaipaleen pitäjän ja Suomenniemen kappelin piirin avointa kruununnimismiehen virkaa, ja hänet nimitetään viran vakinaiseksi haltijaksi 14. elokuuta 1880, välittömästi täysi-ikäiseksi tultuaan. Valtakirjan allekirjoittaa silloinen Viipurin läänin kuvernööri Christian Theodor Åker-Blom ja varmennusallekirjoituksella vahvistaa lääninsihteeri A. Von Weissenberg.
Alfred on 21 vuotias. Kaikki tämä viidessä vuodessa – hän on nyt vakituinen Savitaipaleen pitäjän nimismies ja Suomenniemen kappelin piirin kruununnimismies ja on saavuttanut myös hyvän taloudellisen aseman. Edessä on tärkeitä, usein vaikeitakin tehtäviä, mutta yleisesti ottaen Alfred suoriutuu niistä tyydyttävästi. Kuinka kaikki oli oikein tapahtunut? Niin, ihmeellisesti oli kaikki sujunut. ”Ihmeellisesti oli Herra ohjannut elämäni kulkua, ja vaikka en silloin ymmärtänytkään kiittää Jumalaa, niin ainakin nyt käsitän, että minua on viety eteenpäin kuin taikaiskusta.” Alfred kirjoittaa.
Aluksi Alfred asuu kirkon lähellä Savitaipaleen käräjätalolla, mutta jo seuraavana vuonna 1881 hän saa tarpeekseen omasta taloudestaan ja saa asunnon sekä ylläpidon Plathanin herrasväen luota Olkkolan kartanosta. Olkkolan kartano sijaitsee upealla paikalla Kuolimo-järven rannalla Savitaipaleen pitäjän Peltoinlahden kylässä, joka sijaitsee noin 30 kilometriä länteen Lappeenrannan kaupungista. Olkkolan tila on ollut ainakin 1600-luvun lopulta saakka säätyläisomistuksessa oleva sukukartano. Tilalla säilytetään 19. heinäkuuta 1688 päivättyä ja kuningas Kaarle XI:n omakätisesti allekirjoittamaa ”perintökirjaa” (bördebrev), jolla omistusoikeus tilaan vahvistettiin Savitaipaleen kirkkoherran Mikael Heintziuksen leskelle ja lapsille. Alfred ostaa tilalta pienen rakennuksen, Alakartanon (Nedre Gården).
Loppukesällä 20. elokuuta 1884 Elin ja Alfred Lagercrantzin esikoinen näkee päivänvalon Olkkolan kartanossa
Savitaipale 1880 - 1885
Olkkolassa Alfred tutustuu Elin Anna Theolina Holstiin. Kihlaus tapahtuu Alfredin syntymäpäivänä 11. elokuuta 1881, ja häitä vietetään Olkkolassa saman vuoden joulukuun 21. päivänä. Elin oli syntynyt Jaakkiman kappalaisen virkatalossa 5. toukokuuta 1861. Hän vietti kuitenkin lapsuudessaan pitkiä aikoja Olkkolassa, jota hän piti varsinaisena lapsuudenkotinaan ja josta hän usein puhui. Hänen äitinsä, Amanda Vilhelmina Plathan, oli syntynyt 24. joulukuuta 1834. Hän oli Peter Plathanin tytär ja varttui suuressa sisarussarjassa Jaakkiman kappalaisen virkatalossa. Elinin isä, Ludvig Holst, toimi Peter Plathanin apulaisena; Plathan itse oli vanhoilla päivillään asunut kokonaan Olkkolassa. Ludvig Holst kuoli jo vuonna 1862 keuhkokuumeeseen Savitaipaleella, jonne hänet on myös haudattu. Amanda Vilhelmina Holst eli sen jälkeen leskenä vuodesta 1862 aina kuolemaansa saakka, joka tapahtui Taipalsaaren Leikkalassa 13. tammikuuta 1921 hänen ollessaan 86-vuotias.
Nimismiehen viran hoitaminen vie kaiken Alfredin energian. Monilla aloilla ilmenee suuria vaikeuksia, ja hän kokee hoitavansa virkansa tyydyttävästi, vaikka olettaa tekevänsä virheitä ja erehdyksiäkin. Työ on vaativaa. Nimismies toimii piirin ylimpänä poliisiviranomaisena ja suorittaa rikospaikkatutkintoja ja kuulusteluja. Hän huolehtii rikollisten kiinniottamisesta ja vangitsemisesta. Hänellä on vastuu viinalain valvonnasta, mikä aiheuttaa paljon konflikteja maaseudulla. Alfred on varsin huonossa maineessa salapolttajien ja salakapakoitsijoiden keskuudessa, vaikka hänen taloudellinen tilansa alkaa olla melko hyvä, kiitos viinajutuista saatujen runsaiden sakko-osuuksien ja muiden sellaisten. Nimismies toimii myös virallisena syyttäjänä käräjillä sekä verottajana ja ulosottomiehenä puhumattakaan yleisestä hallinnosta ja valvonnasta vahtien, ettei alueella esimerkiksi kulje irtolaisia ilman laillista suojelua. Työpäivät ovat pitkiä ja haastavia. Vuonna 1882 Brutus-veli nimitetään Taipalsaaren ja Lemin piirin kruununnimismieheksi.
Loppukesällä 20. elokuuta 1884 Elin ja Alfred Lagercrantzin esikoinen näkee päivänvalon Olkkolan kartanossa. Kasteessa hän saa nimen Ludvig - Elinin isän, Ludvig Holstin, mukaan. Kasteen toimittaa Savitaipaleen rovasti, kunnioitettu Viktor Olof Pesonius, joka myös vihki avioparin. Mutta sitten sattuu yhtäkkiä tapaus, joka vie Alfredin jälleen uusiin olosuhteisiin.
Raivolassa Alfred sairastuu umpisuolentulehdukseen; häntä hoitaa venäläinen lääkäri, joka muun muassa kantaa häntä.
Raivola 1885
Vuoden 1885 alussa saapuu lääninsihteerin kirjelmä, jossa kuvernöörin esittää toiveen: hän haluaa nähdä Alfredin uudessa paikassa nimismiehenä Raivolan vastaperustetussa piirissä. Joulukuussa 1884 oli nimittäin päätetty, että osa Karjalan kannaksella sijaitsevasta Kivennavan nimismiespiiristä erotetaan uudeksi nimismiespiiriksi nimeltään Raivolan piiri. Läänin kuvernööri W. von Daehn haluaa Raivolaan venäjän kieltä taitavan nimismiehen.
Palkka olisi suurempi kuin tavallisissa piireissä. Alfred uskoo, ettei voi kieltäytyä osoitetusta luottamuksesta, toisaalta vaikuttavat myös hyvät edut ja niin Alfred hyväksyy ehdotuksen. Perhe muuttaa talvella Raivolaan.
Helmikuun 2. päivänä 1886 Alfred saa virallisen nimityskirjan (konstitutorial) Raivolan piirin vakinaiseksi kruununnimismieheksi. Ludvig on puolivuotias. Alfred ymmärtää pian, valitettavasti aivan liian pian, että hän on tehnyt suuren virheen. Hän on tullut Savitaipaleen rauhallisista oloista täysin uudenlaisiin ”puolikaupunkioloihin” ilman vähintäkään kokemusta sellaisten olosuhteiden hoitamisesta. Kylä, jossa asuu noin 1000 venäläistä, on kirjaimellisesti hukkunut viinaan. Venäläiset, jotka työskentelevät Siestarjoen (Systerbäck) kivääritehtaalla tulevat sunnuntaisin ja juhlapäivinä (prazdnika) kotiin tappelemaan ja hulinoimaan, mihin osallistuvat myös Raivolan vesisahan työmiehet. Kyseessä ei ole vain humala, vaan syvä sosiaalinen levottomuus. Länsimainen laki (Suomen laki) ja venäläinen tapakulttuuri ovat jatkuvassa konfliktissa, ja Alfred on se, jonka pitää seistä niiden välissä. Elämä kylässä on jopa hengenvaarallista, mistä kyllä riittäisi kerrottavaa. Piiriin kuuluu seitsemän kylää rautatien varrella, mukaan lukien suuri Terijoki. Raivola on teollisuuden, rautatien ja Pietarin läheisyyden murtama rajavyöhyke. Asetehtaan työläiset tuovat mukanaan Pietarin suurkaupungin levottoman sykkeen. Suurempaa poliisivoimaa kuin yksi komisario ja yksi kesäpoliisi Terijokea varten ei suotu, ei myöskään minkäänlaista poliisiputkaa.
Raivolassa Alfred sairastuu umpisuolentulehdukseen; häntä hoitaa venäläinen lääkäri, joka muun muassa kantaa häntä. 15. elokuuta 1886 syntyy Olof poika.
Ymmärtäen, ettei Alfred voi selviytyä Raivolassa, hän tähyilee muita piirejä ja kahden ja puolen vuoden kuluttua onnistuu seudun tuomarin, laamanni Söderhjelmin avulla saamaan siirron Muolaan pitäjään. Kruununnimismiehen virka Muolaan (ruotsiksi Mohla) pitäjän ja Heinäjoen kappelin piirissä avautuu, kun siellä toiminut kruununnimismies, kuvernementinsihteeri Johan Mauritz Krook on saanut eron.
Alfredin lähdön jälkeen piiri jaetaan neljään nimismiespiiriin. Alfred jättää mielellään Raivolan; mitään niin kamalaa hän ei ole virkamiesurallaan nähnyt tai kuullut, ja kun hän saa rauhassa käydä levolle ensimmäisenä yönä Muolaassa, tuntuu se kuvaamattoman suloiselta.
Alfred säilytti nämä hankkimansa juridiset tiedot kirkkaana muistissaan elämänsä loppuun saakka.
Muolaa 1887 - 1895
Alfred nimitetään 27. tammikuuta 1887, vain 27-vuotiaana, tämän erittäin laajan piirin nimismieheksi. Tämä merkitsee suurta menestystä virkamiesuralla; tosiasiassa Alfred saavuttaa tässä nuoressa iässä elämänpolkunsa huipun. Muolaan pitäjästä tulee perheen tulevaisuus seuraavien 8 vuoden ajaksi. Tässä valtavassa piirissä, johon kuuluvat Muolaan ja Heinjoen pitäjät lähes 20 000 hengen väestöineen, on epätavallisen paljon työtä. Nuorena, työhön ja seikkailuun halukkaana, Alfred ottaa asiat erittäin vakavasti, ja onnistuu virassaan hyvin tuona aikana. Alfredilla on epätavallinen työkyky ja väsymätön ahkeruus. Myös taloudellinen tilanne on hyvä. Toisinaan hänet määrätään hoitamaan oman virkansa ohella Äyräpään kihlakunnan kruununvoudin tehtäviä, samoin kuin suurimman osan vuotta 1892 Käkisalmen kihlakunnassa. Tämän pitkän ajanjakson aikana ei esiinny suurempia vaikeuksia. Alfred on tehnyt veljensä Brutuksen kanssa suunnitelman, että saadakseen ylennyksiä tulevaisuudessa, he suorittaisivat kuulustelut kameraalitieteissä.
Syyskuussa 1889 Alfred istuu kirja kädessä, ja matka käy Helsinkiin opintojen vuoksi. Alfred ei ollut ylioppilas, mutta oli saanut oikeuden suorittaa yliopistossa tenttejä, jotka vastasivat silloista kameraalitutkintoa. Alfred harjoittaa intensiivistä lukemista kello neljästä aamulla, ja sulkee kirjat vasta kello yhdeksän illalla. Suuri osa asioista on tuttua käytännön ja syyttäjäntoiminnan kautta; Alfred ahmii niteen toisensa jälkeen sillä seurauksella, että professorit voivat kuulustella häntä seuraavina päivinä. Näiden opintojen harjoittamista varten hän nauttii virkavapautta. Samaan aikaan myös Brutus-veli oleskelee pääkaupungissa vastaavien opintojen vuoksi. Alfred harjoittaa opintojaan mitä suurimmalla energialla ja suorittaa tenttinsä parhain arvosanoin.
Ne professorit, joille hänellä oli etuoikeus tenttiä, lukeutuvat nykyisen oikeustieteemme suuriin perustajiin: J.A. Langtalousoikeudessa ja kansantaloustieteessä, Robert Hermanson valtiosääntöoikeudessa, R.A. Wrede siviilioikeudessa sekä Jaakko Forsman rikosoikeudessa. Näiden lisäksi Alfred suoritti juridiseen virkatutkintoon kuuluvat suulliset ja kirjalliset kielikokeet; ruotsin kielen professori Wredelle ja suomen kielen tiedekunnan ylimääräiselle lehtorille, Oskar Favénille. Alfred säilytti nämä hankkimansa juridiset tiedot kirkkaana muistissaan elämänsä loppuun saakka.
Suoritettujen tietopuolisten kokeiden perusteella senaatti myönsi Alfredille 19. toukokuuta 1890 – ”tehdystä alamaisesta anomuksesta” – oikeuden hakea ja taitojensa sekä ansioidensa mukaisesti saada ylennys kihlakunnankirjurin virkaan tai kruununvoudiksi.
Alfredin opintoihin antoi kenties virikkeen se, että senaatti oli 11. lokakuuta 1889 kutsunut hänet jäseneksi komiteaan, jonka tehtävänä oli laatia ehdotus uudeksi asetukseksi paloviinan valmistuksesta ja myynnistä. Koska komiteatyö vaati oleskelua Helsingissä, hän päätti käyttää ajan hyödykseen ja suorittaa opintoja samalla. Marraskuun 24. päivänä 1891 senaatti nimitti Alfredin jäseneksi jo toiseen komiteaan. Tämän ryhmän tehtävänä oli laatia ehdotus maaseudun yleiseksi poliisijärjestykseksi sekä ohjesääntö tuleville poliisikonstaapeleille. Molempien komiteoiden työ johti lopulta uuteen lainsäädäntöön.
Perhe asuu ensimmäisen ajan eräässä talossa Kyyrölän venäläiskylän pohjoisessa tai koillispäässä. Kyyrölä on puhtaasti venäläinen kylä keskellä suomalaista Muolaata. Sen asukkaat ovat 1700-luvulla siirrettyjen venäläisten maaorjien jälkeläisiä, jotka ovat tunnettuja erityisesti savenvalutaidostaan. Arkielämää määrittävät vahvasti venäläiset perinteet, ortodoksisuus ja nouseva teollisuus. Lagercrantzin perheen alue tämän erikoisen kylän rajalla rajoittuu kauniiseen ja hyvin hoidettuun metsäalueeseen, jossa kasvaa korkeita mäntyjä. Se on niin kutsuttu Pällilän puisto, joka ulottuu kilometrin päässä sijaitsevaan Pällilän kartanoon saakka. Kartanoa kutsutaan Pällilän hovileiriksi, sillä se on toiminut Pällilän lahjoitusmaan asuinkartanona, suomeksi lyhyesti vain Pällilän hovina. Pällilän kartanon omistaa tuohon aikaan eläkkeellä oleva kenraalimajuri Bergenheim perheineen; hän on arkkipiispa Bergenheimin poika.
Elämä Muolaan männiköllä, nimen, jonka Alfredin anoppi pani alulle, sujuu luultavasti samoin kuin useimmilla tuon ajan maaseudun virkamiehillä. Elinin äiti, joka on kovin aikaisin jäänyt leskeksi, asuu tyttärensä perheen kanssa 30 vuotta. Alfred on täysin virkansa työllistämä ja tekee töitä varhaisesta aamusta (klo 4, 5 tai 6) aina myöhään iltaan saakka. Häntä tuskin näkee muulloin kuin aterioilla. Usein hän on työmatkoilla useita päiviä ja jopa öitä peräkkäin. Nimismiehenä hänen on matkustettava eri puolille piiriä virka-asioissa. Rikollisuus on suhteellisen suurta. Matkat koskevat yleensä päätösten täytäntöönpanoa, joilla velalliset on asetettu maksuvelvollisiksi, eli ulosottoja, huutokauppoja ja muuta sellaista.
Piiri on laaja. Kodista saattaa kertyä 4–5 peninkulman [40–50 km] matkoja eri suuntiin hevosella ja kärryillä, ja talvisin reellä, olipa sää kaunis, sateinen tai lumipyryinen. Kun Alfred palaa muutaman päivän matkalta, on vuorossa lukuisten asiakkaiden palveleminen. Silloin hevoset seisovat pitkissä riveissä kytkettyinä piha-alueen ulkopuolella. Toisinaan Alfredin konttorilla hoidetaan verorästien kantoa, jolloin väkiryntäys on erittäin suuri.
Elin, jolla on harvinaisen kaunis käsiala, auttaa miestään työssä heidän koko avioliittonsa ajan, pääasiallisesti puhtaanakirjoituksessa, toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän. Alfred on oikeudenmuikainen ja antaa Elinin työstä palkan, joka vastaa ulkopuoliselle työvoimalle maksettavaa korvausta. Taloudenhoidon lisäksi Elin hoitaa lapset. Elin on äärettömän lempeä, äidillisen hyväntahtoinen sekä vaatimaton, uhrautuva ihminen. Hän on älykäs ja lukee paljon. Hän tietää paljon. Hän on uskonnollinen ja musikaalinen ja vaalii vain kaikkein jaloimpia ja kauneimpia ajatuksia.
Alfredin suhde väestöön on pääosin hyvä, eikä hän voi kuvitella muuta kuin että asuisi paikkakunnalla pitkään. Toisin kuitenkin käy. Lasten lukumäärä on nyt viisi, Ludvigin ja Olofin lisäksi syntyy elokuussa 1888 tytär Sylvia, tammikuussa 1892 tytär Ester ja joulukuussa 1894 syntyy poika Eliel.
Tähän päättyvät Alfredin muistelmat, jotka on kirjattu syyskuussa 1934, vuosi ennen hänen kuolemaansa. Alfredin poika, Ludvig Lagercrantz, on jatkanut perheen tapahtumien tallentamista, ja hänen kirjoituksiaan voi lukea lisää blogisivulta.
Alfredin ensimmäisen vaimon Elinin (1861 - 1923) kuoltua Alfred meni uusiin naimisiin Hanna Mobergin (1862 - 1952) kanssa.
Alfredin äiti Anna Johanna Häggman Lagercrantz 1820 - 1895
